Yksin kotona katson kuitenkin useimmiten draamaa. (Sunnuntaisin mieluiten scifiä tai rytinää. Van Helsing oli kokemus.)
Kaksi ehdottomasti parasta:
Revolutionary Road.
On lähinnä ironista, jos kuvitellaan Katen ja Leon elämää suurempi Titanic-rakkaustarina kymmenen vuotta myöhemmin suburbiaan. Miten elämä muuttuu ja ensihuumasta kasvaa jotain ihan muuta kuin piti.
Vielä arkisempi on Blue Valentinen rakkaus.
Tuleeko pettymyksestä suurempi, jos alku on niin mielettömän ihana?
Näissä molemmissa elokuvissa kuvataan suhteen alkua ja loppua. Sitä huomaa miettivänsä, että olisivatko asiat voineet mennä toisin. Olisiko sen voinut vain päättää? Jos sille toiselle olisi antanut enemmän tilaa? Voiko olla vanhempi ja viisaampi; tarpeeksi kypsä ymmärtämään, että ne vastoinkäymiset tapahtuvat kaikille? Että ensihuuma ei ole ikuista – eikä sen tarvitsekaan olla.
Itselleni tällaiset elokuvat ovat hyvin virkistäviä, koska ajattelen paljon. Useimmiten liikaa enkä osaa vain mennä vuodesta toiseen miettimättä, että tätäkö minä haluan. (HALUAN.)
(Fanitan myös täysillä romanttisia komedioita, mutta ne kun tuppaavat loppumaan siihen ensisuudelmaan.)
Sitten jotain ihan muuta. Hölmö, hullu rakkaus oli jokseenkin tyhmä, mutta toivoa täynnä.
Revolutionary Road and Blue Valentine are really good movies about love. Sad but they make one really wonder about love. How it so easily ends.
(photos google & imdb.)
Posts
