Jos jotenkin voisi yhdistää lukemisen ja kutomisen, niin elämä olisi aika täydellistä. (Tietenkin vain aika, koska aina keksii jotain uutta haluamisen aihetta.)
Omaan varsin mielenkiintoisia lukutottumuksia, jotka muun muassa estävät kirjastopalveluiden käytön ja pitävät mielen vireänä. Otan nimittäin aina vähän taukoja näissä lukuriennoissa, varsin usein silloin kun olen jo yli puolen välin. Kaksi vuotta myöhemmin kirjaan tarttuessa onkin sitten hyvä muistella, että mikäs opus tämä nyt olikaan...
(Andre Brinkin Kovan valon maa taas on ollut vaiheessa jo viimeiset kymmenen vuotta, tämä johtunee kyllä ihan siitä kirjasta itsestään, siitä vaan ei saa kiinni. Muuten Brink on yksi lemppareistani; Etelä-Afrikka on aina iskenyt.)
Poikkeuksia on tietenkin vaikka kuinka monta kirjat, jotka luetaan yhdeltä istumalta ja mielellään valvotaan yötkin. Taru sormusten herrasta ja Potterit, oi niitä villejä aikoja!
Ja asiaan: Juha Itkosen Kohti oli hyvä.
Nyt Wes, Julia ajattelee: ehkä tällä hetkellä, ehkä täällä. Nyt me ehkä täydennämme toisiamme, ehkä nyt kun meillä on yhteinen tehtävä, mutta entä Madison Heightsissa tai Haukilahdessa, entä silloin kun sinä olet neljäkymmentä ja minä kolmekymmentäseitsemän ja meistä tuntuu kuin maailma olisi sulkenut meidät yhteiseen häkkiin jossa me kierrämme kehää kuin tiikerit sirkuksessa.
Pidin kerronnan täyteläisyydestä sekä tunteiden ja ajatusten tykityksestä, joka ei jättänyt kylmäksi. Itseäni kiinnostaa aina perhedraamat ja oman olemisen pohtiminen, jota kirjassa riitti. Tosin lopussa suutuin hieman kun tarina jäi niin auki. Vaikka draamoista tykkään, niin onneliset loputkin on ihan kivoja. Siis mieluiten draamaa onnellisilla lopuilla tänne!
Siirtyessäni seuraavaan kirjaan, tajusin heti miksi Kohti oli pitänyt niin tiukasti otteessaan, mutta unohtui aika nopeasti. Tuntui kuin olisi lukenut kolmen ihmisen päiväkirjaa ja jossain vaiheessa se nimenomainen ajatusten ja tunteiden tulva oli niin äärimmäistä, että osuvat kielikuvat ja ajatukset jotenkin katosivat kaiken muun alle.
Todella jännittävä asia tässä kirjassa on se, ettei ainoankaan jossa-sanan edessä ole pilkkua. Se vasta meikäläistä mietitytti, että näinköhän sitä voi tehdä...?
Näille maailma on 24 tunnin buffet, auki aamusta iltaan, öisinkin. Ja nämä raukat eivät osaa päättää mistä aloittaisivat, aurinkokuivatuista tomaateista vai viininlehtikääryleistä vai mädistä vai blineistä. Hyppäisikö suoraan pääruokaan, perkele saman tien suklaavaahtoon, kaikki on nykyään sallittua, kukaan ei sanele sääntöjä. Kukaan ei saa sanella sääntöjä, niin se menee – suurin loukkaus mihin näiden kanssa voi sortua on erehtyä millään tavalla neuvomaan. Mutta neuvoa tekisi mieli, tarttua siihen saamarin sylissä roikkuvaan lautaseen, lapioida vähän porkkanaraastetta ja perunamuusia. Kas noin rakas lapsi, pääset alkuun.
Vielä yksi, kun on niin hieno.
Tämä siis oli rakkautta. Näin arkista. Näin näkymätöntä. Näin mitätöntä. Näin täyttä. Hapen kaltaista, mahdotonta analysoida, mahdotonta varastoida. Hän vain tunsi sen, hengitti sitä.
I just finnished Juha Itkonen's book called Kohti. It took me almost two years just because I take long pauses in my reading... Book was good but I don't know if it has been translated.
I'd read a lot more if I could combine knitting and reading somehow.
Posts
Voithan ehdottaa sun miehelle, että josko se lukis ääneen kun sä kudot/neulot? Ois kätevää ja romanttista :D
ReplyDeleteMä tykkäsin ihan hirveesti Itkosen Myöhempien aikojen pyhistä. Se osui ja upposi tosi kovaa, teki suuren vaikutuksen. Mutta sitten se seuraava teos Anna minun rakastaa enemmän, voi se oli pettymys! Se oli niin kova pettymys, että meni vähän niinku Juhasta maku. Että tykkäisköhän sitä tuosta kirjasta, en osaa sanoa.
Mun ongelma on, että eläydyn välillä vähän liikaa kirjoihin ja elokuviin ja sitten näitä pettymyksiä tulee... niin ne on tosi raskaita.
Tai sit mun pitäis hankkia elämä.
Heidi, mä mietin myös niitä CD:lle luettuja kirjoja ;-). Mut kuuntelu ja lukeminen on aika erilaisia terv. unohdan kuunnella mitä mulle puhutaan.
ReplyDeleteEn ole muita Itkosia lukenut ja itse kirjailija Kone-näytelmässä ei vakuuttanut (mä inhoon noloja rooleja, kun kiemurtelen penkillä myötähäpeästä). Kohti oli hyvin oivaltava ja tunteikas, mutta kun siirryin Tuula-Liina Variksen Mifunen tiikeriin niin huomasin mikä kerronnassa tökki omalta kohdaltani.
Eiks tästä joskus tehty myös näytelmä?
Ai niin unohdon, eläytyminen on ihan loistavaa muuten SE ELÄMÄ ois aika tylsää ;-). Musta on hyvin piristävää, että otat kirjat ja leffat noin henkilökohtaisesti! Yleisönä reagoit, hyvä niin.
ReplyDeleteMinulle käy myös joskus niin, että kirja jää kesken jopa muutamaksi vuodeksi. Pari vuotta sitten joululahjaksi saatu kirja on edelleen lukematta. x) Pitäisi varmaan ottaa se todenteolla työn alle.
ReplyDeleteToiset kirjat taas imaisevat mukaansa niin, ettei niitä raaskisi millään laskea alas. Pottereiden kanssa minullakin kävi näin, sama juttu TrueBloodien ja Twilightien kanssa. Jollekin totesin, että minun on nimen omaan ostettava useimmat kirjat, koska kirjaston kirjat jätän usein kesken. Jos ostan kirjan itse, luen sen aina saman tien.
Tincali, mä lainaan aika usein kirjoja kavereilta ja perheeltä. Ja sit taas kestää... Yleensä joululahjakirjat tulee luettua heti se jotenkin kuuluu niihin pyhiin.
ReplyDeleteMulla ei ole kyllä oikeestaan mitään takuita saman tien lukemisesta ;-).
Tykkään mustekaloista, se on vähän inside-juttu mutta kuitenkin. Vaan enpä olisi tota muotoa ihan heti oktopussiksi hoksannut! Söpö kuin mikä.
ReplyDeleteBubble, hihii on se vähän semmonen lasten askartelemannäköinen ;-). Mutta jotenkin niin viehättävä.
ReplyDelete